you can't just come back and fuck up my life again

En oo kauheen taikauskonen omasta mielestä, enkä muutenkaan usko että perjantai 13 päivä olis jotenkin sen erikoisempi päivä ku muutkaan päivät. Mutta voin kyllä myöntää että tää päivä ei nyt vaan oo mua varten. Ehkä se johtuu tästä masentavasta ilmasta tai sitten siitä ku ei oo muutakaan tekemistä ku murehtia asiaa mikä olis pitäny haudata ja kuopata, mutta kummasti sitä järki ja sydän huuttaa vuorotellen tunteita ja ajatuksia mitkä on sitte ihan ristiriidassa toisten kans.

  Tuntuuko teistä koskaan siltä että vaikka kuuntelisitte jotain koskettavaa/herkkää biisiä ja ne sanat jotenki osuu ja uppoaa omalle kohdalle, mutta siltikään siitä kappaleesta ei tule paha eikä surullinenmieli vaan enemmänkin semmonen ''vahva ja voittaja'' olo, että selviätte siitä isosta asiasta mitä käytte läpi. Jotku tietyt muistot tuntuu että voitte vaan nauraa itellenne että kuinka ootte luullu että kaikki on hyvin ja kun todellisuus tuli ilmi niin voitte siltikin nauraa sille muistolle ja halveksua sitä ihmistä kuka on loukannu teitä ja tuntuu että ootte noussu sen tapahtuneen yläpuolelle että se ei enään ohjaile omaa elämää. Mutta sitten toisena päivänä se sama kappalle nostattaa kaikki tunteet pintaan mitkä luulit haudanneen ja se kappale ja sanat ei tuo enään sitä ''voittaja olos'' vaan murskatun, surullisen ja petetyn olon. Kaikki muistot tuntuu kamalan pahalta ja tuntuu ettet hallitse sitä tilannetta enään yhtään, vaan haluisitte vaan itkiä ja huutaa niin paljon ku vaan pystytte.