Tiiättekö sen ku yrittää parhaansa ja antaa kaikkensa jonku asian suhteen mutta siltikään se ei riitä? Tai sitte se ku yritätte tosissaan tsempata ittiä tai toista ja olla semmosella ''kyllä tää tästä, nyt vaan täysillä eteenpäin, nyt ei enää murehita'' asenteella sitte tulee joku ihan minimaalinen juttu tai ajatus ja ollaan siinä ''ei helevetti tästä ei tuu enään mitään'' asenteessa taas? Tai ne kauheet tunteen purkaukset ja tunne myrskyt mitkä käy läpi ja tuntuu että mikään ei oo hyvin, sitte joku avaa suunsa ja kysyy miten sulla menee ja vastaat siihen että ihan hyvin vaikka todellisuudessa tekis mieli huuta, itkiä ja räjäyttää koko maapallo?
Voin tosissaan sanoa että tuossa on mun semmonen merkittävä lause tai motto. Oon monesti miettiny että onko ihmisellä semmosta tavallaan ''viimestä'' asiaa tai juttua millon oikiasti sitte lopullisesti romahtaa ja luovuttaa. Musta tuntuu että sitä semmosta viimestä juttua tai asiaa mun kohdalla ei tuu ikinä. Ku mulle on vuoden sisällä tapahtunu niin paljon. On asioita mitkä ei enää ikinä tavallaan palaa mitkä ennen oli ja on asioita mitkä jää vaivaan/vaikuttaan muhun koko loppu elämäksi. Ajattelin ennen ku olin viistoista että ''vittu tää elämä on helppoo'' että mä vaan meen ja tuun eikä mun tarvi kokee mitään semmosta mikä mullistais tai muuttais mun elämän tosissaan. Nyt jos voisin jotenki päästä sen tytön tykö joka viistoista vuotiaana sano noin ja ajatteli noin (eli itteni luo) niin löisin sitä halolla päähän ja sanoisin että ''opit vielä että tää elämä ei oo reilu''. Joskus tuntuu että ne ikävät asiat kolahtaa vaan mulle, mutta mistä minä tiiän mitä asioita jotku muut ihmiset esim jotku mun kaverit käy läpi. Nimittäin koska en määkään oo sanonu ku kahdelle ihmiselle että mitä mää käyn läpi ja loput aattelee että tuolla luistaa hyvin. Siihenki että ne olettaa semmosta tarvii vaan muutaman nätin sanan ja feikki hymyn naamalle. Vaikka mää monia ihmisiä pidän tosi semmosina vahvoina ja semmosina että miten nuo pystyy ja jaksaa, niin silti ittiä en osaa tavallaan nähdä siinä valossa. Vaikka mulle on sanottu että oot vahva, reipas, rohkee jne niin silti ne sanat merkitsee mulle paljon, mutta silti en osaa ajatella niitä tosissaan sillain että ne oikeesti jotenki kuvastais mua? Monesti saatan huomata että mää oon kateellinen ja mustasukkanen jollekki että miten sillä menee niin hyvin, mutta silti jotenki mää osaan aina tai ainaki yritän ne omatki huonot hetket muuttaa positiiviseksi. Saatan ajatella että no tästä pahemmaksi asia ei voi mennä tai että tän jälkeen asiat helpottaa. En tiiä että missä mää olisin jos en oliskaa näin ''vahva'' tai en osais ajatella asioita positiivisesti. Monesti mietin että miksi sitte jotku on vahvoja ja jaksaa jatkaa eteenpäin vaikka olis mikä ja miksi sitte jotku luovuttaa ja pahemmissa tapauksissa lähtee sitte kokonaan pois. Että mikä oikeus mulla on olla näin ''vahva'' ja joku toinen sitte joutuu kokemaan sen lopullisen romahuksen. Ja seki että onko oikeesti maailmassa sitte sitä asiaa mikä lopulta romuttas koko elämän niin ettei siinä enää mitään ilo tai toivoo oo? Ja vaikka mää ajattelen tai yritän olla positiivinen ja aatella että vielä joku päivä kaikki päättyy ja kääntyy hyvin, niin en kiellä etteikö mullaki olis ne hetket ku tavallaan ''romahan'' tai vajoan sinne alas ja tuntuu että nyt loppu, enään ei kestä. Mutta jotenki hassusti ja kummasti mää sieltä oon aina noussu takasin jaloilleen, vaikka en välttämättä enää niin semmosena omana ittenäni, mutta silti astetta vahvempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti